Kaihovaara

Kertomus siitä, miten kaikki sai alkunsa

Saksa, tuo kilparatsastuksen luvattu maa. Sinne kävi myös mun, Julia Kaihovaaran, tie heti sen jälkeen, kun yhtenä keväänä sain valkolakin ja ylioppilastodistuksen kouraani. Suomeen oli turha jäädä kuhnailemaan, jos halusi oikeasti menestyä. Vaikka muutto vieraaseen maahan ei ollut mikään pikku juttu, niin siihen tottui nopeasti. Sukulaisten luokse Suomeen pääsi lentämään silloin kuin halusi. Ja koti-ikävää lievitti nuori Perla-tamma, joka oli lähtenyt mun mukaan kisauraansa aloittelemaan.

Asiat alkoivat rullaamaan nopeasti. Työt alkoivat sujua - ratsutin jos jonkinmoista hevosta, kilpailin menestyksekkäästi ja opiskelin valmentajaksi siinä sivussa. Elin mun parasta elämää. Sen keskeytti kuitenkin eräänä päivänä puhelimeen saapuva soitto. Isä oli voittanut lotossa. Eikä mitään pikkuroposia, vaan ihan nätin summan. Ja seuraavaksi se ilmoitti, että oli ostanut mulle hevostilan synttärilahjaksi. Parin skumppalasin jälkeen tietysti. Mä luulin ensin, että se vain vitsaili. Mutta totta se oli. Mun nimiin siirtyi kokonainen hevostila keskeltä perämetsää, Suomen itärajan lähettyviltä. "Mitä helvettiä mä hevostilalla teen? Suomessa?" parkaisin parin viikon jälkeen puhelimeen, kun olin toden totta saanut kätösiini postissa saapuneet tilan paperit.

Lopulta mun oli pakko lähteä katsomaan, millaisen rötiskön se oli mun nimiini hommannut. Tilalla ei oltu pidetty hevosia enää muutamaan vuoteen, mutta siitä huolimatta paikka ei ollut yllätyksekseni täysi katastrofi. Remonttia ja uutta maalipintaa se kuitenkin kaipasi. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään hajua, mitä talolle talleineen olisi pitänyt tehdä. Enkä tiennyt, olisiko mun pitänyt itkeä vai nauraa, kun isä saapui viimein itsekin katsomaan ostostaan. Se näytti niin syylliseltä. Pitkän harkinnan jälkeen me päädyttiin remontoimaan tila, kun se oli kerran ostetukin. Sitten se laitettaisiin myyntiin.

Koska viivyin lopulta Suomessa pidemmän aikaa, täytyi mun ottaa hevoset mukaan - Perla-suokki ja mun toinen ylläpidossa oleva kisaratsu, puoliveritamma Lesli. Tilanne oli täysin absurdi, sillä mulla oli kaksi hevosta. Ja karsinoita kaksikymmentä. Lopulta kaiken lisäksi Leslin omistaja halusi tammansa takaisin varsasuunnitelmien vuoksi. Ja en mä tietenkään voinut pitää vain yhtä hevosta. Oli pakko siis hommata toinenkin hevonen sille kaveriksi. Mä kahlasin netissä läpi satoja myynti-ilmoituksia ja kokeilin ainakin kymmentä erilaista puoliveristä ja isoa ponia. Missään niissä ei ollut sitä "jotain". Lopulta luovutin puoliveristen suhteen ja päädyin ostamaan toisen suomenhevosen. Ei Suomessa ilmeisesti osattu muita hevosia myydä.

Noh, lopulta mä olin siinä tilanteessa, että mulle oli tulossa pihaan jo neljäs suomenhevonen. Ja jotenkin mä aloin hiljalleen tykästyä ajatukseen omasta suomenhevostallista siellä itärajan perämetsässä. Kyllä mä tunsin edelleen olevani aika hukassa, mutta mitäpä muutakaan mä olisin tehnyt, kuin ravannut kissanristiäisissä suomenhevosten kanssa ja remontoinut tilaa. Ja valmistuin mä lopulta virallisesti valmentajaksikin siinä sivussa.

Eihän koko hommassa mitään järkeä ollut, mutta hiljalleen me alettiin asettua kodiksi pienen suomenhevoslaumani kanssa. Mun oli pakko myöntää, että tilasta voisi saada sittenkin ihan kivan. Ja sitten mä menin vielä rakastumaan, ihan toden teolla. Ja niin nykyinen aviomieheni Emilkin astui mukaan kuvioihin. Ei siihen enää paljoa muuta tarvittu. Päätin, että Saksan kisa-areenat eivät katoaisi minnekään, vaan siellä ne odottaisivat mua vielä joku päivä. Ehkä pieni levähdystauko kotimaassa tekisi ihan hyvää. Ja näinpähän ainakin sukulaisia pitkästä aikaa kunnolla.

Olihan se outoa asua taas Suomen pikkukylässä Saksan suurkaupungin jälkeen. Naapurin Matin lehmät karkasi meidän pihoille vähän väliä ja toukokuussa satoi vaakatasossa räntää, jonka jälkeen kahlattiin taas loskapaskassa kaksi viikkoa. Sillon mä kirosin vaikka kuinka monta kertaa omia elämänvalintojani enkä tiennyt enää, oliko koko Suomeen muuttaminen ollut sittenkään ihan järkevä ajatus. Lopulta Matti sai uudet aidat laitumiinsa ja tuli kesäkuu. Remontti alkoi valmistua ja hevosia tuli puolivahingossa pari lisää.

Onneksi tilalta ei hehtaareja puuttunut. Me vedettiin kaikki laitumet ja tarhat ihan uusiksi järven tuntumaan. Epämääräinen kasa hiekkaa muuttui ratsastuskentäksi ja lopulta niitä oli jo kaksi. Maneesi vaati enemmän työtä (ja rahaa), mutta sellainenkin saatiin lopulta pystyyn nopeammin kuin osasin edes odottaa. Siinä vaiheessa mun viha-rakkaussuhde tuohon kyläpahaiseen äkäisine traktorikuskeineen ja uteliaine mummoineen alkoi muuttua enemmän pelkäksi rakkaudeksi.

Vaikka meidän nykyinen kotikylä ei mikään ihmeellisen hieno pläntti kartalla olekaan, niin ihan hienot tilat meiltä nykyään löytyy niin harrastamiseen kuin kisaamiseenkin. Oman pihapiirin kyhäelmien lisäksi lähistöltä löytyy laadukkaat maastoesteradat ja iso katsomollinen nurmikenttä, mitkä me jaetaan läheisen yksityistallin kanssa. Metsäteitä ja valaistujakin polkuja löytyy myös ihan silmänkantamattomiin, joten ei tarvitse pelätä, että tila loppuisi kesken.