27. tammikuuta 2018: Estevalmennus, valmentajana Heidi
Hazel ja Claus olivat päivän ensimmäinen ratsukko ja olin saanut esitietoja kaksikosta sen verran, että vauhtia oli välillä liikaa ja takapää hieman yliaktiivinen. Olin rakentanut maneesiin tehtäväradan, jonka uskoin toimivaksi näihin kahteen ongelmaan, sillä varsinkin pukittelu vei aikaa ja häiritsi lähestymistä seuraavalle esteelle niin paljon, että se olisi hyvä saada kuriin. Alkuun halusin hieman aktivoida Clausin jalkoja ja laitoin kaksikon pääty-ympyrälle 4 setin ravipuomien kanssa. Yhdessä setissä oli aina 4 puomia kaarevalla linjalla, tässä tehtävässä sai sekä ratsastajan avut, että hevosen jalat toimimaan. Lisäksi liika vauhti ja muut häiriötekijät aiheuttaisivat hankaluuksia molemmille puomiväleissä. Esimmäisillä kierroksilla sain kulkea ratsukon perässä suoristellen puomeja, jotka kolahtivat pois paikoiltaan Clausin yrittäessä kiihdytellä ja sovittaa seonneet askeleet puomeille, mutta myös Hazel näytti olevan vielä nukuksissa, eikä käyttänyt pohkeitaan ohjatakseen Clausin puomilinjan keskelle. Hetken päästä harjoitus alkoi sujumaan ja siirryimme itse esteiden pariin.
Aloitimme yhdestä pystyesteestä maneesin keskellä. Tehtävänä oli hypätä sitä kahdeksikkolinjalla niin, että este jäi kahdeksikon keskelle. Kartiot ohjasivat ratsukkoa lähestymisessä ja kahdeksikko pidettiin niin pienenä, että Hazel joutui koko ajan keskittymään ohjaamiseen, jotta he ehtivät lähestyä estettä oikein. Tiukat linjat auttoivat myös hevosta ymmärtämään säästämään voimiaan ylöshypyn sijaan ja arvioimaan esteen korkeuden mukaan oman hyppykorkeutensa. Alkuun tehtävä oli melko sähellystä, mutta kerta toisensa jälkeen meno alkoi näyttää enemmän kontrolloidulta ja kävinkin korottamassa pystyä pariin otteeseen. Claus selkeästi vaati eteensä haastetta ja Hazel ratsasti oikein hyvin joutuessaan tekemään työtä jokaisen askeleen eteen.
Seuraavana vuorossa oli useampi este ja käskin volttaamaan Claussin aina ennen estettä ja päästää sen hyppäämään vasta, kun vauhti oli Hazelin mielestä sopiva. Tämä harjoitus useimmiten opetti hevoselle tehokkaasti rauhoittumaan lähestymisessä, kun se oppi muutaman kerran jälkeen, ettei päässyt esteelle kaahottamalla. Esteiden jälkeen Claus yritti pariin otteeseen pukittaa, mutta lisäsimme voltit sinnekin ja saimme ihan muutamalla toistolla ainakin tälle kertaa takapään rauhoittumaan. Viimeinen ratasuoritus sujui loistavasti ilman volttejakin ja toivottavasti saitte pari täsmävinkkiä valmennuksesta kotitreeniin.
21. lokakuuta 2017: Hei me muutetaan, kirjoittajana omistaja
Syvän uneni keskeytti ovikellon ääni. Tunsin olevani ihan puoliunessa vielä noustessani istumaan parivuoteessa. Nostin yöpöydällä laturissa olevan kännykän käsiini ja tajutessani kellon ja päivän päälle, ei säikähdystä voinut estää. "32 uutta viestiä henkilöltä Miisu" luki puhelimen näytöllä Whatsapp -sovelluksen ilmoitusikkunassa. Viimeisetkin unen rippeet tuntuivat karisevan silmistä sillä hetkellä, kun pinkaisin ylös sängystä kuullessani ovikellon äänen jo toistamiseen. Riuhtaisin oven auki suurikokoinen, lähes polviini ylettyvä miesten paita päällä, hiukset yön yli olleilla ranskalaisilla leteillä ja kasvoilla varmasti auton valokiilaan joutuneen peuran säikähdystä muistuttava ilme. Ovella seisova brunette katseli mua hetken ja sanoi sitten vähän huvittuneena: "No sulla ei yöunet ihan niin vähäisiksi jääneetkään."
Nopeasti vaaleat, polvista revityt farkut ja mustan collegepaidan kera vihreän parkatakin päälle puettuani siistiydyin nopeasti. Olin jo pessyt kasvoni ja hampaani, joten levitin kulmiini vähän väriä tuovaa kulmageeliä ja taivutettuani ripset lisäsin pari kerrosta ripsiväriä. Hiuksiin suihkutin vähän lakkaa, ne olivat onneksi yön aikana pysyneen ihan siististi leteillä. Aamupala jäi välistä, mutta ei auttanut muu kuin vetää harmaat adidaksen tennarit jalkaan ja kiiruhtaa ulos parin ikean kassin kanssa.
Kirkas auringonvalo häikäisi silmiäni rientäessäni pihalle. Sulloin kasan satulahuopia sekä suitsien osia ja päitsiä sisältävät auton takapenkille niin, että muillekkin kasseille jäisi tilaa. Niitähän meillä varusteharrastajilla riitti. Voikko shetlanninponi Touge seisoi jo lava-auton perään kiinnitetyssä trailerissa heinäverkkoaan nyhtämässä. Sitä en tiennyt, kuinka kauan se siellä oli seisonut, mutta epäilin, että poni-parka oli joutunut jo tovi odottamaan. Mulla oli omassa pihassa melko pieni tarha, johon mahtui pari heppaa halutessaan. Mitään tallia tai edes pihattoa pihassa ei kuitenkaan ainakaan vielä ollut, joten tarha oli tarkoitettu vain lyhyisiin vierailuihin. Edellisiltana oli mennyt aika myöhään orien kuljettaminen edelliseltä tallilta, joten nuo olivat yöpyneet mun pihassani ulkona. Claus oli onnekseni selvinnyt päällisin puolin ihan puhtaana nurmipohjaisessa tarhassa. Sillä oli ollut sininen, kuvioitu sadeloimi kaulakappaleella varustettuna päällään, joten kovin isoja mahdollisuuksia sillä ei olisi ollutkaan edes sotkea itseään. Ori oli heti vastassa portilla, kun nopeasti harjasin sen vielä läpi riisuttuani siltä sadeloimen. Yhdessä tuumin selvisimme yllättävän nopeasti hommasta. Miisu lupautui raahaamaan ne lukemattomat kassit Clausin tavaroita autoon sillä välin, kun minä kerkesin hyvin vielä puhdistaa kulomustan kaviot ja selvittää jouhetkin. Miisu laittoi Clausille kuljetussuojat jalkaan, kun minä pujotin orille pehmustetun riimun päähän ja heitin sille matkustusta varten fleeceloimen selkään. Nuorikko jaksoi yllättävän hyvin seistä irrallaan koko tämän ajan. Tähän tosin taisi vaikuttaa se, että se halusi jo ponikaverinsa luo. Vihdoin tuli sekin hetki, kun pääsin taluttamaan Clausin ylös lastaussiltaa, jonka se nousi ylös ihan mukisematta. "Tulihan nyt kaikki tarpeellinen varmasti mukaan?" kysyin hymyilevältä Miisulta, kun olimme yhdessä saaneet hevoset traileriin ja nostaneet lastaussillan ylös. "Joo, kyllä kaiken pitäisi olla mukana", tämä vastasi heilauttaen korkealle kiinnitetyt hiuksensa takaisin olkansa yli.
Matkaa ei ollut paljoa, arviolta vain muutama kilometri. Aurinkolasit päähänsä laittanut Miisu kuitenkin ajoi toiseen suuntaan, nimittäin meidän lähikaupalle. Nainen pasitti mut kauppaan hakemaan itselleni aamupalaa ja kuittasi ohjeistuksensa sanomalla, että vähän pidempi ajelu tekisi hyvää nuorille hevosillekin ihan vain totuttelun vuoksi. Palasin hetken päästä kahden salaattiannoksen ja höyryävän kahvin kera. Ei meillä mennyt kuin ehkä kymmenisen minuuttia korkeintaan, kun pääsimme jatkamaan matkaa hätäisen aamupalan jälkeen. Tällä kertaa kuitenkin kohti alkuperäistä määränpäätä, Leijonalaaksoa.
Punaiset rakennukset siinsivät jo kaukaa. Nähdessämme kyltin, jossa ohjeistettiinkin kohti tallipihaa oli musiikkia pakko laittaa hiljemmalle. Mun ja Miisun laulaminenkin loppui siihen paikkaan ja kieltämättä vatsan pohjassa tuntui pieni jännitys. Kyllähän me oltiin aikaisemminkin käyty piipahtamassa paikan päällä, kun kirjoittelimme virallisia papereita ja ylipäätään halusimme nähdä tallin ympäristöä. Ainiin, ja oltiinhan me käyty Clausin kanssa Leijonalaakson koulukilpailuissakin aiemmin. Mutta nyt auton liikkuessa pitkin Koivukujaa olo tuntui erilaiselta. Miisu parkkeerasi siististi ja minä tietysti tarmokkaasti hyppäsin samantien alas autosta. Olimme aikaisemmin jo soitelleet ja sopineet paikoista tallinomistajan Jewellin kanssa. Hän ei itse kerennyt tulla meitä vastaan, mutta olimme vakuutelleet pärjäävämme hevosten kanssa. Auton moottori lakkasi hurisemasta ja Miisu tuli luokseni auton avaimet kädessä hetkeä myöhemmin. "Viedäänkö hepat ekana tarhaan?" kysyin alkaessamme avata lastaussiltaa. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Pieni, lettipäinen poni syöksähti alas lastaussiltaa pitkin riimunnaru riimusta roikkuen. "Ei jumalauta", Miisu huokaisi katsellessaan vaalean ponin ravaamista tallipihan suuntaan. "Touge!!" nainen karjaisi ja lähti juoksemaan tämän perään. Claus katseli silmän valkuaiset vilkkuen taaksepäin ja hermostuneena hirnahti hiljaisesti. Syöksähdin itsekin pikkuisen ponin perään, joka pyrähti yllättävän kovaan laukkaan. Onneksi tallipihalla ei siinä hetkessä näkynyt porukkaa, vaikka saimmekin silti hävetä silmät päästämme juostessamme pienen ponin perässä ympäri pihaa. Miisu pääsi lähelle oriaan, mutta sen mielestä hippaleikki oli selkeästi hyvin viihdyttävää ja se pinkaisi aina karkuun naisen lähestyessä. "Vittujen perkele", pääsi tämän suusta. Siis ihan valehtelematta me juostiin ainakin kymmenisen minuuttia voikon perässä, kunnes tajusimme autossa olevan hevosnameja. Mä reippaana hölkkäsin autolle, jossa hermostunut Claus kuopi ja hirnahteli. "Ihan rauhassa poika, mä tuun ihan kohta takaisin sun luo", sanoin rapistellessani herkkupussia auton takatilasta. Annoin nopeasti muutaman Clausillekkin, ennen kuin pinkaisin takaisin lähelle omenatarhaa. Näin samantien tuskastuneen tummaverikön jääneen taas vähän kauemmaksi pakenevasta orista. Rapistelin pussia minkä kerkesin, johon Touge ei tuntunut kiinnittävän mitään huomiota aluksi. "Hei Miisu, vislaa sille!" huusin kauempaa. Tyttö katsoi mua hölmistyneenä ja teki niinkuin sanoin. Kuinka ollakkaan, poni hidasti vauhtiaan pysähtyen lopulta tuijottamaan kauemmas omistajatartaan korvat hörössä. Rapistelin pussia lisää, johon sen silmät tällä kertaa pysähtyivät. Miisu vislasi uudestaan ja pieni poni ravasi innostuneena takaisin päin. Kieltämättä se ei ollut enää lainkaan niin siistin näköinen, kuin lähtiessä. Oikeastaan rehellisesti sanottuna se näytti aika kamalalta rymisteltyään pitkin pusikkoja.
Hevoset päästettiin siksi aikaa niille varattuun tarhaan, kun me yhdessä raahattiin niiden tavaroita sisälle. Vaikka vielä vähän hävettikin, niin naureskelimme naamat punaisina tapahtuneelle kokoajan. Onneksi varustehuoneessa oli paljon tilaa, sillä sitä meidän hevoset tosiaankin tarvitsivat. Mä raahasin ikean kasseja yksi toisensa jälkeen huoneeseen, siinä missä Miisu Tougen läpinäkyviä varustelaatikoita. Kului helposti isompikin tovi, kun nyhväsimme suitsien ja valjaiden irroitettuja osia takaisin paikoilleen. Siinä välissä satulahuoneessa kerkesi käydä useampikin tallin väkeen kuuluva ja kaikkia moikkailimmekin työn lomassa. Autoimme välissä pienempiä ratsastajia tuntihevosten satuloiden alas nostamisessa. Pieni, suloinen tyttö pitkine, letitettyine hiuksineenkin kävi kysymässä apua ponin suitsimisessa. Mä reippaana kävin neuvomassa Nipponiksi osoittautuneen päistärikön shetlanninponin suitsien päähän pistämisessä ja palasin sitten hymyillen takaisin purkamaan vielä viimeisetkin tavarat.
Musta tuntui hassulta, että me oltiin saatu kulumaan jo monta tuntia ihan vain tavaroiden ja kaiken muun järjestelyssä. Pihallakin oli alkanut tihkuttaa hitaasti Suomen tavallisen loppusyksyn tapaan, joten haimme hevosetkin sisälle syömään päiväruokansa laitettuamme ne valmiiksi ruoka-astioihin. Molemmat olivat heti portilla vastassa ja lähtivät ihan mielellään kohti tallia. Sementtisen lattian kopistessa kavioiden iskuista kääntyivät karsinoissa olevat silmäparit katsomaan meitä. Claus katseli uteliaana muita asukkaita kävellessään omaan karsinaansa. Se katseli hetken ympärilleen päästäessäni sen vapaaksi karsinan ovella, mutta käveli nätisti peremmälle. Haimme hevosten harjat siistiäksemme ne vielä lopuksi, ennen lähtöämme. Claus oli aika siistissä kunnossa, jalat olivat vähän rapaantuneet ja kaviot puhdistin kertaalleen. Fleeceloimen taittelin karsinan ovessa olevaan telineeseen siististi. Kulomusta oli ulkonäöltään ainakin mun omaan silmään tosi kaunis hevonen, enkä voinut olla hymyilemättä sen kääntyessä katsomaan mua suoraan silmiin sen leukojen liikkuessa ruoka suussa ja huulet ruoassa. Kiinnitin huomiota Tougen uudesta karsinasta kuuluvaan hiljaiseen kiroamiseen. Pian maansa myyneen näköinen Miisu ilmestyi Clausin karsinalle. "Hazel, Tougen harja on ihan täynnä takiaisia. Mä en tuu saamaan niitä koskaan pois siitä!" nainen sanoi. "Voi ei", vastasin, vaikken voinut olla virnistämättä. "Mä tuun kohta auttamaan," lohdutin mua varoittavasti katsovaa naista. Kun Claus oli siisti kaikin puolin, menin auttamaan vielä takiaisten repimisessä voikon ponin harjasta. Se seisoi kärsivällisesti koko toimenpiteen ajan paikallaan, vaikkei se kovin käsittelystä nauttinutkaan. Saatinhan me se pikkuisempikin otus loppuviimein sen näköiseksi, että sen kehtaa jättääkin ihmisten ilmoille. Kun tavarat olivat paikallaan ja kaikki tarpeellinen tehty, niin lähdimme takaisin autolle ja siitä kohti kotia.
19. lokakuuta 2017: Omatoimista estetyöskentelyä, kirjoittajana omistaja
"Ootko sä nyt ihan varma, Hazel?" paras ystäväni Miisu katsoi mua epäuskoisesti. "Joojoo, nosta vaan vielä kymmenellä sentillä niitä", vastasin naurahtaen ja hidastaen kulomustan ravia allani. Tunsin sen askelissa selkeän innokkuuden. Se oli selkeästi saanut paljon lihasta lyhyessä ajassa ja isänsä tapaan Clausistakin oli kuoriutunut innokas hyppääjä. Miisu katsoi mua kulmainsa alta vähän, kuin mulla olisi päässäni pahemmankin kerran vikaa. Hymähdin tuon ilmeelle. Kyllähän nuorikko mut tunsi, aina päätä pahkaa kokeilemassa kaikkea enemmän tai vähemmän järkevää.
Katselin nyt 120 senttiin nostettuja esteitä. Ne näyttivät niin korkeilta, etenkin kun istuin niin pieneltä tuntuvan suomenhevoseni selässä. Ketterällä orilla oli kuitenkin kapasiteetin lisäksi taitoa, etenkin nyt kun meidän päiviin oli kuulunut paljon tekniikan hiontaa. Annoin orille avut laukkaan, joka reagoi samantien nostaen reippaan laukan. Vaikka rata olikin hyvin yksinkertainen ja lyhyt, tuntui mulla pieni kutkutus mahan pohjassani kiertäessäni kentän ympäri esteiden ohitse. Lyhensin laukkaa ennen ensimmäistä estettä. Sitten tuli hetki, jolloin hevonen ponnisti. Tunsin hypyn olevan nuorelle hevoselle raskas, mutta se ylitti esteen puhtaasti. Laukka jatkui aavistuksen hitaana seuraavalle esteelle, mutta Claus jaksoi vielä lisätä sitä pyynnöstäni. Seuraavalle esteelle tultiin vähän pohjaan, jolloin hyppy oli entistä raskaampi hevoselle. Kieltämättä mua aavistuksen hirvitti, että ajan vielä orin loppuun. Sitkeästi se kuitenkin ylitti pystyn puomia takasellaan hipaisten. Yhden esteen vielä ylitimme hyvällä tekniikalla, mutta viimeisen jätin välistä. Claus puuskutti jo hidastaessani sen raviin ja antaessani sille lisää ohjaa venytellä. Kyllä siitä vielä tulisi hyvä, niin nopeasti se oli alkanut kehittyä ratsuna kaikin puolin. Miisu katsoi meitä hymyillen ja kehui hyvästä työskentelystä.
25. syyskuuta 2017: Näyttelypäivä, kirjoittajana omistaja
Pitkän ja hartaan puunauksen päätteeksi, joka oli vaatinut meiltä molemmilta osapuolilta paljon kärsivällisyyttä näytti Claus jo ihan hienolta hevoselta. Nuorikko oli kovin komea jo ikäisekseenkin ja uskoin siitä tulevan vielä oikein kelpo hevonen, kunhan se oppisi käyttämään aivojaankin vähän tehokkaammin. Jos niitä siis ylipäätään tuon päässä edes oli. Joka tapauksessa lastaus ja koko puolituntia kestävä matka sujui yllättävän hyvin, vaikka olinkin varautunut pysähtymään matkan aikana. Kisapaikalla ensimmäistä kertaa ollessaan utelias ori pyörähteli ympäriinsä ja katseli kiinnostuneena ympärillä tapahtuvaa. Se oli hirvittävän suloinen ja kyllähän se onnekseni oli kokoajan kuulolla. Kävimme tekemässä vähän tuttavuutta vaaleatukkaiseen omistajattareen ja tämän kimoon suomenhevosoriin. Nuoret eivät olleet toisistaan moksiskaan, vaan uteliaana katselivat ja haistelivat toisiaan.
Kisapäivämme kului lähinnä rupatellessa muiden kanssa ja lopulta sitten ollennaisesti näyttelykehässä. Claus käyttäytyi oikein mallikkaasti ja sai tosi hyvät pisteet esittäytymisestään ja ulkomuodostaan. Ori oli paras suomenhevonen ja sijoittuikin yllättäen neljännelle BIS-sijalle. Onnellinen omistaja sai olla ihan mahdottoman ylpeä nuoresta oriista poistuttaessa paikalta kahden ruusukkeen kanssa.
23. syyskuuta 2017: Uusi kotitalli, kirjoittajana omistaja
Claus seisoi edessäni loimitettuna. Tumma karva kiilteli nätisti auringonvalossa orin katsellessa mua tarkkaavaisesti. Se oli nyt valmiina lähtöön uudelle kotitallilleen. Tavarat olivat jo pakattuina autossa ja entiset tallikaverit hyvästelty. Matkaa tulisi lähes tunnin verran Pyökkihoviin, josta olin saanut lähempää omaa kotitaloani hevoselle karsinapaikan. "Tulehan, niin mennään sitten", sanoin lempeästi orille katseeni pyyhällettyä vielä kerran tallipihan ylitse. Nykäisin kevyesti riimuun kiinnitetystä narusta ja ohjasin orin lastaussillalle.
Meidän matka sujui ihan hienosti, vaikka viimeisen vartin aikana Clausin kärsivällisyys alkoikin loppua ja nuorikko alkoi hermoilla. Se yritti kovasti keksiä itselleen virikettä ja päätyikin lopulta potkimaan takajalkojensa kuljetussuojia. Mä kuitenkin päätin olla pysähtymättä, sillä ori tuskin henkeään menettäisi lyhyen matkan aikana. Lähestyessämme Pyökkihovia muuttuivat maisemat selkeästi kaupungin sykkeestä maalaisempaan tunnelmaan. Katselin uteliaana ympäristöä, vaikka olinkin jo käynytkin tutustumassa paikkaan kirjoittaessani virallisia papereita tallipaikkasopimukseen liittyen. Lopulta sitten mutkiteltuamme pitkin hiekkatietä auton ja trailerin kanssa saavuimme tallin pihaan. Istuin hetken vain paikoillani ja tuijotin ikkunasta ulos miettien. Kaikki näytti ympärillä niin kodikkaalta ja rennolta, mutta samanaikaisesti kuitenkin siistiltä. Ajatukseni keskeytti tulomme ilmeisesti huomannut nainen, joka lähestyi hymyillen. Hyppäsin ulos autosta tervehtimään tätä. Pienen sananvaihdon jälkeen tallinomistaja Daisy tarjoutui auttamaan Clausin viemisessä talliin tavaroineen.
Kun kaikki oli paikoillaan ja utelias, musta suomenhevonen tutki tarmokkaasti karsinaansa oli vierähtänyt jo ihan hyväkin tovi. Mulla oli itsellä vähän kiireinen päivä, jonka takia en kerennyt jäädä tutustumaan kunnolla muihin tallilaisiin, vaikka olinkin heistäkin muutaman nähnyt. Kun hoito-ohjeet loimituksineen ja ruokintaan liittyvät asiat olivat sovittu poistuin ilta-auringon keltaisessa valossa kylpevän pihan poikki matkoihini.
22. syyskuuta 2017: Eläinlääkärin vierailu, kirjoittajana omistaja ja Olivia
Halusin kaiken olevan kunnossa, ennen kuin Clausin varsinainen kilpaura alkaisi. Koska ensimmäiset näyttelyt häämmöttivät nuorikon kanssa jo hyvää vauhtia edessä, niin pyysin meidän eläinlääkäriämme tutkimaan orin perusteellisesti. Itse olin myös huomannut Clausin hampaissa olevan vähän satunnaisesti piikkejä, joten varasin samaan syssyyn myös raspauksen. Saimme hyvää palauttetta eläinlääkäriltä.
"Päällisin puolin Claus vaikutti oikein terveeltä ja hyvinvoivalta kaverilta. Sen karva oli erittäin hyvässä kunnossa, enkä havainnut hilseilyäkään iholla. Silmät olivat kirkkaat ja terveet ja sierainvuotokin normaali. Jalat Clausilla olivat viileät, enkä havainnut niissä nestekertymiäkään. Kaviot olivat hiukan kuivan näköiset, joten niitä voisi muutamia kertoja viikossa rasvailla. Ori liikkui erittäin kauniisti ja sulavasti, enkä tunnustelussakaan tuntenut sillä lihasjumeja. Askellajit oli Clausilla hyvin hallussa eikä niissäkään näkynyt poikkeamia. Myös venytykset olivat puhtaat. Sydän pamppaili orilla hyvää tahtia ja ruumiinlämpö oli myöskin normaali. Perustarkastuksen päätteeksi orilta raspattiin vielä hampaat ja nekin ovat nyt ok."