15. maaliskuuta 2019: Vieraileva ratsastaja Bella
"Kai sulla on tikkaat?" kysyin puoliksi tosissani nuorelta mieheltä, joka talutti eteeni aivan valtavan suuren puoliveriorin. Olimme sopineet jonkunlaisesta valmennustunnista, mutta en ajatellut saavani ratsukseni dinosaurusta. Aleksi toi minulle kohteliaasti jakkaran, mutta en siltikään mennyt ihan takuuseen: "Luuletko tosissas että pääsen tonne?" Vastauksena sain naurahduksen ja hieman tuhahtaen kiipesin jakkaran avulla dinosaurusratsun selkään.
"Ajattelin ett haluat varmaan tehdä jotain perusjuttuja?" Aleksi kysäisi ja nyökyttelin hyväksyvästi. Säädin edelleen jalustimia sopivaksi ja hetken ihan tosissani ajattelin, että joudun laittamaan ne kierteille. Pituudella ei ainakaan minua ollut pilattu, joten tunsin lähinnä järkytystä tajutessani, että kantapääni olivat vain noin puolivälissä orin kylkiä - miten mieltäylentävää!
Aloitimme perusharjoituksilla - tai siis sillä, että yritin saada oria liikkumaan hieman reippaammin eteen. Kuten sanottu, pituuteni ei ihan ollut ideaali lähes 180cm korkealle hevoselle, joten menomme oli varmasti upeaa. Fellu oli kuitenkin mukava ori ja se yritti parhaansa mukaan - vaikkakin vähän tahmeasti. Ravia keventäessäni sain myös huomata, että ison hevosen ravissa on puolensa: olisin hyvin voinut katsella maisemia välissä! Aleksi ei kuitenkaan ollut samaa mieltä kanssani siitä, että moinen tahti ja meno olisi ollut riittävää. Niinpä sain kuulla koko ajan siitä, että piti käyttää pohjetta niin tai näin sekä pyytää napakasti eteen. Puolivälissä alkuraveja olin vihdoin saanut Fellun liikkumaan enemmän eteen.
Ensimmäinen laukannosto sen sijaan oli lähinnä katastrofi. Aleksia nauratti - ja noh - Mitä voi kuvitella, kun normaalisti shetlanninponilla ratsastava nostaa dinosauruksella laukkaa? Valitukseni kaikui varmaan Plutoon asti. Fellu sen sijaan kärsivällisesti kokosi itseään ja laukkasi jopa reippaasti eteen.
Jos olin laukannostojen aikana ajatellut vatsalihasteni kuolevan, niin en todella miettinytkään harjoitusravia. Aleksi oli keksinyt, että voisimme koota ja lisätä ravia - ja olin ah, niin iloinen! Mies huuteli jotain siitä, että en voinut istua kuin perunasäkki, vaan minun piti muistaa käyttää vatsalihaksiani. Suoraan sanottuna tunsin olevani hevosen selässä kuin perunasäkki, joten hankala olla mitään muuta. Fellu oli kuitenkin kuuliainen ori ja se vastasi hyvin puolipidätteisiin sekä puoliksi toimiviin istunta-apuihini. Lisääminen olikin hieman helpompaa - ainakin, kun ratsu oli niinkin miellyttämisenhaluinen.
Välikäyntien aikana Aleksi totesi, että aloin pikku hiljaa saada kiinni Fellun ratsastuksesta. Pyöräytin vain silmiäni: "Jos ton oli tarkoitus kannustaa, niin kiitti. Mut ihan tosissaan voit sanoo, että näytät perunasäkiltä. Mä ratsastan normaalisti shettistä, joten mitä voi olettaa?"
Välikäyntien jälkeen oli vuorossa siirtymiset. Yllätyin jopa myönteisesti siitä, että Fellu nosti laukat niin helposti ja täsmällisesti. Ravista laukkaan siirtymisen sujuivatkin hyvin, mutta laukka ravi siirtymisen saattoivat olla ratsastajan vuoksi hieman töksähteleviä. Käynnistä laukannostot onnistuivat myöskin kohtalaisen hyvin, vaikka Fellun kanssa sai jokseenkin olla tarkkana siitä, että muisti olla tarpeeksi nopea ja napakka - ori oli vieläkin hieman tahmea.
Loppuun kokeilin vielä vähän avotaivutusta ravissa. Ja ehkä Aleksi oli oikeassa siinä, että pikku hiljaa sain kiinni orin ratsastuksesta, koska huomaamattani istuntani parani. Lopuksi istuin jopa Fellun selässä ihan hyvin ja avot onnistuivat oikein siististi - tosin siitäkin voidaan kiittää lähinnä orin kultaista luonnetta.
Loppukäynnit käveltyäni kaarsin kaartoon ja tulin mahdollisimman hitaasti sekä varovasti alas selästä. Kiitin Aleksi tunnista ja hevosen lainasta. En kuitenkaan luvannut ottaa heti uudestaan ja saatoin hieman valittaa rääkkäämisestäni - en ihmettelisi vaikka en kävelisi seuraavana päivänä. Vastaukseksi sain lähinnä huvittuneen naurahduksen. Fellulle tarjosin kiitokseksi palasen porkkanaa - se oli oikein mukava dinosaurusratsu.
8. syyskuuta 2019: Kouluvalmennuksessa omistaja
"Lisää pohjetta ja käsi hiljaa paikallaan!" määrätietoisen valmentajan ääni kaikui maneesissa. Hiki valui pitkin niskaani, kun pyysin ratsuani enemmän eteen. Fellu laukkasi mielestäni jo ihan hyvässä tahdissa, mutta ilmeisesti hollantilaisen Hansin mielestä vauhti oli yhä liian hidas. Olimme saapuneet pariksi viikoksi Fellun kanssa jälleen Hollantiin pakoon Suomen surkeita syyssäitä. Ei tosin täälläkään kesävetimissä selvinnyt, mutta säät olivat selkeästi suotuisemmat tällaisen vilukissan näkökulmasta. Reissu oli ollut tähän mennessä varsin antoisa, sillä olin saanut paljon tukea tutuilta ammattilaisilta nuoren hevosen kanssa, vaikkei Fellu ensimmäinen koulutuksessani oleva nuori ollutkaan.
"Uudestaan!" Hans huudahti, kun Fellu heitti kesken loivan kaarteen takapäänsä ilmaan. Kivikasvoinen mies ei katsonut pieniäkään virheitä läpi sormien, vaan osasi vaatia parasta mahdollista suoritusta. Hidastin orini hetkeksi raviin kulman jälkeen ja ratsastin suuren pääty-ympyrän tähdäten sitten seuraavalle pitkälle sivulle laukassa. "Hienoa. Juuri noin", mies kommentoi viimein onnistuneen suorituksen jälkeen. Puuskutin jo hieman hengästyneenä ratsuni selässä. Hans oli pistänyt meidät koville ja Fellulla tuntui olevan tänään lieviä keskittymisvaikeuksia johtuen luultavasti maneesin toisessa päädyssä olevasta toisesta ratsukosta. "Voisitte nyt kävellä hetken ja jatketaan sitten vielä hetki toiseen suuntaan pohkeenväistöjä", Hans selitti englanniksi ja pyysi minua vaihtamaan suuntaa omatoimisesti.
Emme jääneet hinkkaamaan väistöjä kovinkaan pitkäksi aikaa, sillä Fellu vaikutti jo melko väsähtäneeltä. Muutama hyvä toisto molemmista suunnista käynnissä sekä ravissa ja sitten lopeteltiin. Valmennuksesta tuntui olleen hyötyä meille molemmille. Erityisesti alkupuolen pieni puomitehtävä oli saanut Fellun aktiivisemmaksi ravissa ja Hans oli antanut meille hyviä vinkkejä kotiinkin. Laskeuduttuani alas selästä, heitin orille fleeceviltin selkään ja talutin hevosta hetken vielä maastakäsin kentällä. Pihalla tihkutti hieman vettä, mutta se tuntui oikeastaan vain virkistävältä tunnin kestäneen hikoilun jälkeen.
20. heinäkuuta 2019: Vielä on kesää jäljellä omistaja
Fellun kesä oli sujunut kokonaisuudessaan melko leppoisissa merkeissä. Toki me oltiin treenailtu, mutta toistaiseksi laidunkauden liikutukset olivat olleet pitkälti rennompaa humputtelua. Fellu oli saanut lisää massaa runkoonsakin, joka tosin teki sille vain hyvää. Enää ori ei ollut samanlainen lihakseton ruipelo, kuin vielä viime keväänä Suomeen saapuessaan.
Katselin laiduntavaa ruunikkoa ihaileva pilke silmissäni. Sen ruskea karva kiilsi kauniisti ilta-auringossa ja valkean läsin peittämä turpa nyhti lisää ruohoa suuhun. Fellu oli tullut hyvin toimeen uusien laidunkaverien kanssa, eikä mitään konflikteja ollut syntynyt, vaikka kaikkien orien tunkeminen samalle laitumelle oli vaikuttanut aluksi vähän riskialttiilta ratkaisulta. Fellu osasi kuitenkin toimia nuoresta iästään huolimatta rauhallisesti, vaikka muutamat ilopukkisarjat olikin esitelty muulle hevoslaumalle.
Tuleva syksy loi jollain tapaa paineita. Kohta alkaisi ensimmäinen yhteinen kisakausi. Fellu oli edelleen melko tahmea sileällä työskennellessä, mutta meno parani koko ajan. Ja kyllä mä luotin tuohon nuoreen ihan täysillä. Se oli niin fiksu ja filmaattinen, ettei meillä yksinkertaisesti voisi ilmetä mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia.
Yhtäkkiä Fellu nosti katseensa muhun ja hörähti hiljaa. Nousin hymyillen ylös ja kävelin aidan reunalle. Fellu tuli mielellään hakemaan rapsutuksia etenkin, kun tarjosin sille taskustani paria porkkanaa.
30. toukokuuta 2019: Tilannepäivittelyä omistaja
"Kato nyt, onhan se ihan hemmetin hieno", sanoin ylpeästi kauempana aitaan nojailevalle miehelle viitaten liinan päässä ravaavaan ruunikkoon. Serkkupoika oli ilmestynyt arvioimaan uteliaasti uusinta ostostani. Ei kuulemma luottanut siihen, että olisin ostanut jonkin täyspäisen elukan, ennen kuin omin silmin pääsi näkemään. Todellisuudessa Eliasta oli yllättäen uuden avopuolison myötä alkanut kiinnostaa hevoset ihan uudella tavalla, vaikkei tuo sitä itse myöntänytkään. Ainahan se oli hevosten kanssa enempi ja vähempi pyörinyt meidän muiden sukulaisten ansiosta, mutta ei se koskaan aiemmin ollut innostunut ratsastamaan säännöllisesti taidoistaan huolimatta tallitöiden ohella. Enkä mä koskaan aiemmin olisi voinut kuvitella, että Elias tulisi joskus asumaan hevostilalla. Ja nyt se työskenteli jo täysipäiväisenä valmentajanakin. Mutta kaikkea sitä olikin kerennyt tapahtua sillä aikaa, kun olin ollut Hollannissa.
Palatakseni takaisin Felluun voisin ensinnäkin kehaista sitä, kuinka hienosti ori oli alkanut kotiutua uuteen kotimaahansa. Edes ensimmäiset päivät eivät tuntuneet mitenkään ylitsepääsemättömästi jännittävän sitä, vaan se suhtautui kaikkeen uuteen ennemminkin kiinnostuneesti ja uteliaasti. Kotiin päästyämme en ollut kerennyt vielä hypätä orin selkään, mutta maastakäsin Fellu oli toiminut tähän mennessä oikein hyvin ja nuoreksi hevoseksi se olikin kovin fiksunoloinen ja mukava käsitellä.
"Kyllähän se ihan näppärän oloinen peli vaikuttais olevan", Eliaksen ääni keskeytti ajatukseni. Pyysin Fellun käynnin kautta pysähdykseen ja vaihdoin suuntaa. "No niin, mitäs mä sanoin. Ei ollut hutiostos tämä hevonen", vastasin virnistäen ja palasin omalle paikalleni kentän keskelle. Fellu lähti pyynnöstäni kävelemään jälleen ympyrälle. "Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa", Elias vastasi hymyillen. "Mä taidan mennä jatkamaan vielä sitä siivousta", tämä lisäsi vielä ja hävisi sitten aidalta omiin rientoihinsa.
Juoksutettuani Fellun molempiin suuntiin pääasiassa ravia työstäen, talutin orin talliin ja löin sille kylmäyssuojat kaikkiin jalkoihin tarjoten samalla sille pari porkkanaa kädestäni. Vaikkei meillä ollutkaan vielä paljoakaan yhteistä matkaa takanamme, tunsin jo jonkinlaista kiintymystä tuohon pieneen jättiläiseen. Se oli niin valtavan hieno nuori, jonka kanssa oli tosi mukava työskennellä ja se tuntui tulevan toimeen kaikkien kanssa. Taputtelin ja rapsuttelin oria tovin omiin ajatuksiini uppoutuneena, kunnes tuli aika riisua kylmäyssuojat pois ja viedä hevonen ulos syömään päiväheiniään.
20. toukokuuta 2019: Uusi koti ja uudet kujeet omistaja
Hollanti ja sen tuomat kokemukset - uudet kaverit, maisemat, koti, upeat hevoset ja ihan erilainen ratsastuskulttuuri - olivat vieneet mut mukanaan jo lähes kahden vuoden ajaksi. Opiskelut kuitenkin odottivat Suomessa, vaikka onnekseni olin saanut suoritettua tähän asti suurimman osan tehtävistä etänä. Kotiin paluu jännitti, sillä vastassa olisi ihan uudet kuviot ja opiskelukaverit. Onneksi mulla oli takataskussa mahdollisuus palata vielä Hollantiin, jos paluu Suomeen aiheuttaisi liian kovan kolauksen. Elämä ei nimittäin aina ollut ollut kovin helppoa kyseisessä maassa.
Ennen mun lähtöä olin päättänyt, että halusin etsiä itselleni uutta kenttäratsua Hollannista. Suomesta ei kuitenkaan löytyisi mun makuun olevaa hevosta - aina tähänkin saakka olin auttanut tuttuja ystäviä hankkimaan hevosia ulkomailta, sillä mulla oli runsaasti eri kontakteja Euroopassa, vaikka nuori mies vielä olinkin.
Feurtaufe oli yksi ensimmäisistä hevosista, jota mulle suositeltiin. Sillä oli hyvä, tasainen suku ja olihan se ulkomuodoltaankin hieno. Hyvin kookas hevonen tosin. Sillä oli myös suomenkielinen välittäjä Ruotsin puolelta. Mua kuitenkin vähän epäilytti hevosen hyväkäytöksisyydestä huolimatta se, että ori oli ilmeisesti vähän hidas syttymään sileätyöskentelyssä, eivätkä hitaus kuulunut erityisesti niihin ominaisuuksiin, joita tulevalta hevoseltani hain. Käydessäni katsomassa Felluksi nimitettyä oria, kerkesin kuitenkin jo vähän ihastua siihen. Näin sen pitkän linjan ammattilaisen alla ja pääsin myös itse ratsastamaan sen läpi. En mä silti ollut vielä siinä vaiheessa varma päätöksestäni, mutta jokin siinä hevosessa jäi kutkuttelemaan selkäydintä.
Päädyin lopulta kokeilemaan monia hyvin erilaisia hevosia. Oli rautias täysiverinen, joka tuntui hyppivän seinille jokaisesta kosketuksesta. Kimo tamma puri mulle mojovan mustelman käsivarteen jo ennen ratsastusta. Ruunikko koulusukuinen ori oli puolestaan ihan näppärä sileällä, mutta esteille sillä ei tuntunut riittävän tarpeeksi kapasiteettia sukunsa puolesta. Tarjottiinpa mulle myös vähän vanhempaa, kaviokuumetta potenutta ruunaa, mutta sekään ei ollut sitä mitä hain. Joukossa oli myös paljon potentiaalisia vaihtoehtoja, mutta Fellu jäi jostain syystä ihan erityisesti mulle mieleen. Ja niinpä mä kävin katsomassa sitä uudelleen. Kolmannella kerralla näinkin sen jo Suomen ja Ruotsin rajalla, jossa se lastattiin mun auton perään traileriin.